450 km vaellus Lapin erämaissa

Patikoin touko-kesäkuussa 2021 kuukauden ajan 450 kilometriä Suomen Lapin erämaissa. Noin puolet ajasta vaelsin yksin ja reissun aluksi ja lopuksi kuljin kaverin kanssa. Tämä oli minulle ensimmäinen pitkä vaellus Lapissa ja ensimmäinen kokemus yksinvaelluksesta.

Reitti alkoi Kemihaarasta ja kulki läpi Urho Kekkosen kansallispuiston, Hammastunturin erämaan, Lemmenjoen kansallispuiston, Muotkatunturin erämaan, Paistunturin erämaan, Kevon luonnonpuiston ja Kaldoaivin erämaan päättyen Näätämöön.

Kevytretkeilyn hengessä kantamukseni oli melko kevyt rinkan peruspainon ollessa 5,5 kg (ks. erillinen artikkeli varusteista ja ruoista). Päivämatkat eivät keskimäärin olleet huikean pitkiä vaan tahti oli enimmäkseen melko verkkainen.

Reissukuvaus on jaettu etappeihin, joiden välillä täydensin ruokavarastojani:

Kemihaara-Saariselkä

Urho Kekkosen kansallispuisto

Kutsutaksin kurvatessa pois Kemihaaran pihapiiristä kävi viimeistään selväksi, että olimme todellakin tulleet pohjoiseen. Lämpötila oli noin 4 astetta ja lunta sateli hiljalleen. Pääkaupunkiseudulta lähtiessä sää oli ollut kesäisen lämmin. Mielessäni kävi oliko näin aikainen lähtö sittenkään hyvä ajatus. Keväästä ei ollut vielä tietoakaan. Maasto oli paikoin varsin märkää ja lumilaikkuja näkyi siellä täällä. Koivujen lehdet olivat tiukasti nupulla. Kuitenkin tilanne oli parempi kuin mitä olin ajatellut. Ennen reissua huolehdin tulvavesien korkeudesta mutta maasto oli kuitenkin paikoin jo ehtinyt kuivua, eivätkä joet vaikuttaneet tulvivan yli äyräiden. Oli myös mukavaa, että sade tuli lumena veden sijaan.

Oli laitettava lisää vaatetta päälle. Vedin päälleni lähinnä nukkumiseen varatut pitkät kalsarit, ohuen fleecen ja pipon. Varustehärväyksen ja suunnan tarkistamisen jälkeen lähdimme kävelemään Kemihaarajoen vartta kohti Peskihaaran autiotupaa.

Maisema oli miellyttävää kuivaa kangasmetsää ja vähemmän miellyttävää märkää suota. Korkeuseroja ei tällä etapilla juuri ollut. Polku oli pitkälti rumaa mönkijäuraa, joka ylitti paikoin melko rohkeastikin soita. Lahoja pitkospuita oli reitillä ajoittain, ajoittain taas ei. Jalat kastuivat tietysti, koska olin valinnut kengiksi kalvottomat maastojuoksukengät. Kaverillani oli perinteiset vaelluskengät ja hän selvisi kuivin jaloin ensimmäisestä päivästä. Olin hieman kateellinen.

Pitkospuut olivat nähneet parempia päiviä. Oli kuitenkin mukavaa, että niitä ylipäänsä oli paikoittain.

Ensimmäisen yön olimme Peskihaaran autiotuvassa. Tuvalla ei ollut muita (tämä teema tulisi jatkumaan melkein koko UKK-pätkän ajan). Vedenhakureissu suuntautui pitkän suotaipaleen yli suon keskellä virtaavalle Liittohaarajoelle. Illalla alkoi sataa enemmän lunta ja olin kiitollinen lämpimästä autiotuvasta. Aiemmin olen suhtautunut tupiin hieman negatiivisesti, koska tavallaan läsnäolollaan ne vähentävät erämaan tuntua, mutta tällä reissun viileämmällä alkupätkällä opin arvostamaan niitä ihan eri tavalla.

Tuvan vieraskirjassa oli merkintä muutamaa päivää aikasemmin, jossa kulkija kertoi joutuneensa kääntymään takaisin Keskipakoilta, koska lunta oli ollut liikaa. Pohdimme mikä meitä siellä odottaisi.

Peskihaaran autiotupa kevätasussa.

Aamulla heräsimme melko ajoissa ja laitoimme kamiinaan tulet aamutoimien ajaksi. Lähdimme kävelemään kohti Tahvontupaa kylmässä säässä. Emme halunneet kävellä samaa reittiä takaisin polulle, joten suuntasimme kompassisuunnalla oikoreittiä läpi metsän.

Eteneminen oli helppoa aina Jussinmurustan laavulle asti, jossa pidimme taukoa. Sää oli varsin viileä ja tuulinen. Tauolle ei tehnyt mieli jäädä pitkäksi aikaa, vaikka laavu antoikin suojaa tuulelta. Jatkoimme melko nopeasti kohti Keskipakkoja.

Laavulta reitti alkoi nousta ylemmäksi ja kävi nopeasti selväksi, että talvi oli edelleen vahvasti läsnä. Lunta oli paljon ja sitä oli paikoin vyötäröön asti. Kulkeminen muuttui hitaaksi ja raskaaksi kahlaamiseksi. Hanki ei kantanut.

Polku ei tietenkään ollut näkyvissä mutta seurailimme vanhaa lahonnutta poroaitaa, jonka vierellä tiesimme polun kulkevan. Olisimme voineet lähteä etsimään vaihtoehtoista vähälumisempaa reittiä, mutta suota oli joka puolella ja polku seuraili edes jokseenkin kuivaa (joskin nyt lumista) maastoa. Reitillä oli vanhoja lahoja pitkospuita, joita pitkin soiden ylitys oli helpompaa.

Suurempien kuusien ympärillä oli sulaa maata, joten etenimme pitkälti kuuselta kuuselle niiden välissä lumessa kahlaten. Välillä lahonnut poroaita katosi näkyvistä ja oikeaa suuntaa piti etsiä pitempään. Eteneminen oli hidasta. Uupuneina söimme sulassa kohdassa lounaaksi netistä bongaamaani kylmää kuskussalaattia, joka osoittautui kamalaksi. Tätä herkkua oli varattu jokaiseksi päiväksi UKK:ssa ja olin etukäteen lähettänyt sitä myös täydennyspaketillisen postissa Lemmenjoelle. Naureskelimme nappiin osunutta valintaa. Kun lähdette reissuun, testatkaa uudet ruokalajit ensin 🙂

Lumessa kahlaaminen oli kunnon treeniä.

Reitti lähti lopulta laskeutumaan kohti Peuraselän autiotupaa. Alemmas tultaessa lumi hävisi maastosta varsin nopeasti, aurinko tuli esiin ja sää lämpeni. Alhaalla Jaurujokilaaksossa vallitsi suorastaan kesäiset olosuhteet. Päivän taival oli ollut sen verran hidas ja raskas, että päätimme jäädä Peuraselän tuvalle yöksi, emmekä yrittäneet puskea Tahvontuvalle asti. Tuvalla ei ollut muita.

Seuraavana päivänä lähdimme melko aikaisin liikkeelle, koska tarkoitus oli kävellä pitkähkö matka Hammaskurun tuvalle asti. Olimme edellisenä päivänä katsastaneet tuvan viereisen kahluupaikan ja todenneet Jaurujoen sen verran vuolaaksi, että siitä kohtaa ei kannattanut yli mennä. Olin lukenut etukäteen netistä hyvästä kahluupaikasta noin 1,5 km ylävirtaan, joten suuntasimme sinne. Löysimmekin ylityspaikan kohdasta, jossa oli saaria ja poroaita (ei näy kartassa). Virta oli nopea mutta tässä kohdassa vettä ei ollut yli polven, joten ylitys oli helpohko.

Kävelimme jokilaakson hienoa kuivaa kangasmetsää pitkin. Sää oli aurinkoinen ja lämmin. Kevät oli alkanut. Täydellinen vastakohta eilisen lumessa kahlaamiseen.

Jaurujokilaaksossa oli suorastaan kesäistä.

Saavuimme Tahvontuvalle melko nopeasti. Kaverini huomasi liikettä saunan ikkunasta. Sisällä lenteli pieni lintu hädissään. Avasimme ovet ja päästimme sen vapauteen. Söimme lounasta tuvan terassilla lämpimässä ja aurinkoisessa säässä. Tuvalla ei ollut ketään, mutta vieraskirjan mukaan siellä oli lähipäivinä käyty. Tupa sijaitsi hienolla paikalla pienen joen varrella ja ympärillä oli jyrkkiä rinteitä, joilla kasvoi mahtavia aihkimäntyjä.

Matkalla Tahvolta Hammaskurulle katsastimme Siulanruoktun tuvan. Vieraskirjan mukaan siellä ei oltu yövytty vielä sulan maan aikaan.

Vuomapään ylitys oli jälleen luminen. Totesimme, että polkua on turha yrittää seurailla, koska se meni varjoisan rinteen puolella ja lumi ei ollut siten ehtinyt sulaa. Siirryimme aurinkoiselle rinteelle, jossa lumet olivat sulaneet enemmän. Kuitenkin eteneminen muuttui jälleen paikoin hitaaksi kahlaamiseksi.

Korkeammalla päästiin taas kiertelemään lumisia kohtia.

Saavuimme Hammaskurun tuvalle puoli yhdentoista aikoihin illalla. Pihapiiri oli luminen. Tuvalla ei ollut ketään eikä siellä oltu vieraskirjan mukaan käyty lähiaikoina. Laitoimme kamiinan lämpimäksi, söimme illallisen ja painuimme väsyneinä nukkumaan.

Aamulla lähdimme talsimaan kohti Luirojärveä sauna mielessä. Sää lämpeni nopeasti varsin lämpimäksi mutta kova tuuli piti hien poissa. Lunta oli ylempänä taas sen verran, että polkua ei ollut järkevä seurailla vaan kuljimme omia reittejä lumettomia paikkoja hakien. Hietapään kohdalla oli ensimmäistä kertaa riittävästi kenttää ja viestittelin vanhemmilleni reissun etenevän hyvin.

Luirojärvellä törmäsimme ensimmäistä kertaa reissussa ihmisiin. Hilttonissa majoittui kolmen hengen äijäporukka ja pihalla oli kolme telttaa. Aikamme muiden kanssa juteltuamme suuntasimme Luiron toiselle autiotuvalle eli Rajankämpälle, joka oli tyhjillään. Vieraskirjan mukaan samana ajankohtana vuosi sitten Luirolle oli saavuttu hiihtäen. Vuodet eivät todellakaan ole veljiä keskenään.

Muut kulkijat olivat jo ehtineet lämmittää saunan valmiiksi, joten syötyämme illallista suuntasimme saunomaan. Sauna keskellä erämaata tuntui hyvältä muutaman päivän patikoinnin jälkeen. Luirojärvi oli kauttaaltaan jäässä, joten uiminen ei houkutellut.

Kevät ei ollut vielä saapunut Luirojärvelle.

Aamulla Luirojoen kahlaus oli helppo. Tästä päivästä alkoi pitkään kestänyt helteinen jakso. Kontrasti 24:n asteen aurinkoisesta hellekelistä ensimmäisen päivän neljän asteen lumisateeseen oli huikea!

Kävelimme ripeää tahtia Vasanlyömäpäiden kautta Palovanganjoelle. Vasanlyömäpäiden rinteellä oli lunta, mutta lämpimien säiden johdosta lumi oli jo sulanut sen verran, ettei se enää vaikeuttanut kulkemista juurikaan. Kartassani Padagovan kosken yli menee silta, jonka olimme ajatelleet ylittää, mutta paikalle saavuttuamme totesimme, että eihän siinä mitään siltaa enää ole. Palovanganjoki ja erityisesti Suomujoki olivat niin vuolaita ja syviä, ettei niiden yli ollut meneminen. Tämä tiesi viiden kilometrin lisäkierrosta Kotakönkään laavun kautta, josta meni silta yli Suomujoen. Matkalla yritimme bongailla ylityspaikkoja, mutta pohjaa ei näkynyt, joten totesimme nopeasti ylityksen mahdottomaksi.

Tässä on kartan mukaan silta.

Laavulla pidimme taukoa ja juttelimme siellä olleiden isän ja pojan kanssa. Joen ylittävä silta vaikutti huteralta ja Kotakönkään koski kuohusi alla voimakkaasti, mutta he vahvistivat että yli voi mennä. Kuljimme myöhään lämpimässä illassa Lankojärven autiotuvalle asti. Tällä etapilla polveni alkoi toden teolla kipeytyä. Kipu oli alkanut vaimeana edellisenä päivänä mutta tänään se paheni iltaa kohden sen verran voimakkaaksi, että huomasin yrittäväni välttää tiettyjä kävelyasentoja, jotta kipu hellittäisi.

Lankojärven autiotuvalla majaili pariskunta ja heidän koiransa. Lisäksi viereisessä varaustuvassa yöpyi työmiehiä, jotka olivat rakentamassa paikalle uutta käymälärakennusta. Päätimme yöpyä pihalla teltoissa.

Tupa oli hienolla paikalla järven rannalla. Ilta oli täysin tyyni ja peilityynestä järvestä heijastui vastarannan metsä. Järven rannalla kohtasimme kesän ensimmäiset hyttyset. Niistä ei kuitenkaan ollut vielä häiriöksi asti. Tuvassa yöpynyt pariskunta tuli juttelemaan kun teimme illallista järven rannalla ja tarjoilivat Jallua, jota ystäväni kovin arvosti.

Lankojärvi oli peilityyni.

Heräsimme aamulla aikaisin työmiesten sirklauksen ääniin. Ei kannattanut yrittää jatkaa unia, joten purimme leirin ja söimme aamiaista. Polveni oli kipeä edellispäivän pitkähköstä patikasta ja lisäksi jalat olivat jäykät ja kankeat. Vitsailimme, että vaelluksella voi saada kokemuksen siitä millaista on olla vanhus. Tämä jäykkyys ja kolotus pysyy kuitenkin poissa niin kauan kuin on liikkeessä.

Suuntasimme kohti Kivipään autiotupaa. Päivä oli helteinen ja aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta. En ollut uskoa, että tällaista voi olla kesäkuun alussa Lapissa! Helle ei ole paras patikointisää, mutta otin sen vastaan mieluummin kuin alkupäivien lumisateen.

Kävelimme kompassisuunnalla Lankopään viereisen tunturin laelle maisemia katselemaan ja sen jälkeen Kuivaojan vartta hienoa kuivaa kangasmetsää ihastellen. Kulasjoen ylitys osoittautui UKK:n haastavimmaksi. Etsiskelimme tovin kahluupaikkaa, sillä virtaus oli kova ja vesi oli syvää monin paikoin. Löysimme sopivalta vaikuttavan kohdan hieman ylävirtaan paikasta, jossa Kuivaoja laskee Kulasjokeen. Etenimme ristiin rastiin paahteisessa auringossa joen keskellä pienillä saarilla hakien matalimpia kohtia. Lopulta pääsimme turvallisesti yli.

Kivipään autiotupa on hienolla paikalla. Maasto oli vielä märkää.

Loppumatka Lassinojan vartta maistui jo hieman suorittamiselta. Eilinen päivä oli ollut pitkä ja kipu polvessa paheni jatkuvasti. Saavuimme tuvalle ja totesimme sen olevan tyhjillään. Mieliala nousi kummasti kun pysähdyimme ja söimme runsaan illallisen. Kivipään tupa on upealla paikalla pienen järven rannalla. Vastarannalla nousee Kivipään tunturi. Pihapiirin tulipaikka oli sulamisvesien alla. Vieraskirjan mukaan tupa ei vaikuttanut olevan kovalla käytöllä. Se on ehkä hieman syrjässä suosituimmilta Kiilopäältä lähteviltä reiteiltä. Saariselälle mentäessä se on kuitenkin aika kätevästi matkalla.

Seuraavana aamuna kiipesimme Kivipäälle. Päivästä oli tulossa todella kuuma. Kävi kova tuuli, joka sekin oli lämmin. Olimme iloisia navakasta tuulesta, sillä ilman sitä päivä olisi ollut tuskainen.

Näillä helteisillä rinteillä polveni ei olisi halunnut enää edetä.

Laskeuduimme alas Vellinsärpimäojalle ja lähdimme seurailemaan Vahtamapään ylittävää polkua. Rinteillä oli lunta ja polku oli paikoin näkymättömissä. Kadotimmekin polun jossain vaiheessa ja lähdimme nousemaan vähän turhan ylös tunturiin. Ylhäällä ei ollut juotavaa vettä mutta kauhoimme lunta suuhun rinteessä olevista lumilaikuista. Pidimme lounastauon ylhäällä Vahtamapään hienoissa maisemissa.

Vahtamäpään jälkeen yhytimme Saariselälle johtavan merkityn reitin. Kylälle tullessamme oli paahtavan kuiva helle, kylän kadut olivat täysin autiot ja tuuli nostatti hiekkaa kaduille pyörimään. Mieleeni nousi kuva lännenelokuvasta, jossa kulkijat saapuvat autioon kylään preerialla.

Vietin Saariselällä pari taukopäivää leväten ja polveani parannellen. Kipu oli äitynyt viimeisenä päivänä niin pahaksi, että mietin jo pitäisikö reissu keskeyttää. Ajatus oli masentava, sillä olin suunnitellut tätä reissua pitkään. En ollut aiemmin kokenut vastaavaa kipua. Toinen polvi oli aiemmin ollut kipeä, mutta ei yhtä pahasti. Toisaalta tiesin, että sekin kipu oli mennyt ohi aikanaan. Hankin kaupasta särkylääkettä, kipugeeliä ja tukisiteen. Yritin olla rasittamatta polvea mahdollisimman paljon.

Saariselkä-Njurkunlahti

Hammastunturin erämaa & Lemmenjoen kansallispuisto

Parin päivän jälkeen päätin ottaa kyydin Pahaojalle kipeytyneen polveni takia. Näin saisin kevennettyä kantamustani kahden päivän ruokien osalta ja ensimmäiselle päivälle tulisi vain 12 km kävelyä helpohkoa merkittyä reittiä pitkin Ivalojoen Kultalaan. Taksikuski ihmetteli pitkää matkaani ja juttelimme metsästyksestä. Olin pohtinut miten poroaidat rajoittavat villieläinten liikkeitä mutta ainakin tämän metsästäjän mukaan karhut ja hirvet eivät aidoista paljoa välitä vaan joko kaatavat ne tai kiipeävät yli.

Lähdin Kultalan polulle hienossa aurinkoisessa säässä ja hyvissä tunnelmissa. Polvi ei vaivannut juurikaan sillä hetkellä ja kulkeminen oli helppoa kevyellä repulla. Fiilis yksin patikoidessa oli huumaava. Ajattelin, että tätä minä rakastan. Sain itse edetä sitä tahtia kuin halusin, polulla ei ollut muita ja rauha oli rikkumaton.

Saavuin aikaisin autioon Kultalaan. Kiertelin upeita museorakennuksia ja luin kirjoituksia kullankaivuun mielenkiintoisesta historiasta. Kultalan Stationi perustettiin Ivalojoen kultaryntäyksen aikaan vuonna 1870 valtion virkamiesten tukikohdaksi kullankaivuun valvomiseen. Tunnelma Kultalan laajassa pihapiirissä oli jotenkin aavemainen enkä voinut uskoa, että olin siellä yksin. Kävin aikaisin nukkumaan suorastaan hotellimaisessa Kultalan autiotuvassa.

Kultalan komeat museorakennukset ovat avoimia. Pääsin tutustumaan niihin omassa rauhassa.

Aamulla kävelin vaikuttavaa jyrkkäseinäistä Ivalojokilaaksoa Annan Kaapin kentälle. Matkalla ohitseni lipui veneellinen melojia. He vaikuttivat yhtä yllättyneiltä kohtaamisesta kuin minäkin ja pitkään vain tuijotimme toisiamme, kunnes tervehdimme lyhyesti.

Annan Kaapin kentältä alkoi reissun varsinainen erämaaosuus ilman merkittyjä reittejä tai kartassa näkyviä merkitsemättömiä polkuja. Ylitin Appisjoen melko helposti kentän läheltä saaren kohdalta. Vastapuoli oli vaikeakulkuista jyrkkää ryteikköä. Nousin välillä ylemmäs joentörmää helpomman reitin toivossa. Välillä löytyi polku, joka taas hetken päästä katosi. Ensimmäinen reittivalinta ei siis mennyt ihan nappiin.

Ivalojoen jyrkät rinteet olivat vaikuttavia.

Lähdin seuraamaan Karhuvaaranojaa, jonka varrella kulki ajoittain polku. Maasto oli välillä helppokulkuista kuivaa kangasmetsää ja välillä melko vaikeakulkuista suota. Halusin kuitenkin seurata jokea, koska silloin ei tarvinnut tuijotella karttaa ja kompassia. Aikani suossa rämmittyäni nousin Ruikanpään huipulle maisemia katselemaan. Laskeuduttuani kävelin Kollumien vierttä ja lähdin seuraamaan poroaitaa kunnes käännyin Taimenjärven autiotuvalle.

Tupa sijaitsi kauniilla ja karulla paikalla Taimenjärven rannalla. Tupa oli tyhjillään, eikä siellä ollut käynyt vähään aikaan ketään. Kuuman päivän jälkeen tuvan viileys tuntui ihanalta. Matkaa kertyi päivän aikana alle 20 kilometriä. Kulkeminen poluttomassa maastossa on välillä varsin hidasta.

Pilvinen ilta ja viileä tupa olivat mukavaa vaihtelua.

Polvi oli kipeytynyt päivän aikana ja olin siitä taas huolestunut. Kipu ei ollut kuitenkaan yhtä kova kuin Saariselällä, eikä se enää yltynytkään yhtä pahaksi loppureissun aikana. Lepo, keventynyt kantamus ja tukiside saattoivat auttaa ja estää kivun pahenemista. Vaellussauvoista oli myös suuri apu ylä- ja alamäissä, sillä niillä saatoin keventää polveen kohdistuvaa rasitusta. Tästä lähin sauvat lähtevät aina mukaani Lappiin.

Taimenjärveltä kuljin poroaidan vierttä Kittiläntielle asti jokseenkin mitäänsanomattomassa koivikossa ja suossa. Kiipesin Juntinojan vuokratuvan kohdalta Urroaivin yli Lemmenjoen kansallispuiston puolelle. Tunturin laelta oli upeat näkymät Lemmenjoen korkeimpien tunturien suuntaan. Matkalla oli mahtavaa kuivaa kangasmetsää vanhoine aihkimäntyineen ja kelopuineen. Juuri tällaisista maisemista pidän Lapissa eniten. Laskeuduin rinnettä alas kohti Oahujoen tupaa, joka oli tyhjillään. Avasin tuvan oven ja kohtasin intensiivistä surinaa. Tuvassa parveili useita ampiaisia. Vedin oven kiinni ja mietin mitä tehdä. Palasin tupaan varovaisesti ja aloin karkottaa ampiaisia. Osan liiskasin ja osa jäi jumiin avaamani sisemmän ikkunan ja uloimman ikkunan väliin. Ampiaisia ilmaantui kuitenkin lisää jostain, joten päätin etten yövy tuvassa. Kirjoitin vieraskirjaan huomion asiasta ja suljin oven.

Urroaivi tarjoili taukopaikan näkymillä.

Tuvan kuistilla istuessani metsästä ilmaantui kovalla vauhdilla hc-suunnistajan oloinen kaveri hyvin kevyellä varustuksella. Hän oli lähtenyt autoltaan Kittiläntieltä ja juossut tuvalle lyhyessä ajassa. Ilmeisesti hänellä ei ollut telttaa matkassa, koska päätti yöpyä tuvassa ampiaisten seurassa. Kuuntelin hänen mielenkiintoisia tarinoitaan pitkän tovin. Kaveri oli käynyt käynyt kaikilla Suomen erämaa-alueilla ja oli nyt tekemässä lyhyempiä reissuja kohteisiin, joissa ei ollut vielä käynyt. Mieleeni jäi erityisesti itselleni uusi tieto Korsatunturista Lapin porttina. Ennen kuin Lappiin valmistui teitä 1900-luvun alkupuolella, Lappiin tultiin veneellä vesistöjä pitkin. Korsatunturille asti kulkeminen oli raskaampaa rikkonaisia vesistöjä pitkin. Usein sauvottiin jokia vastavirtaan, mutta tunturin kohdalla saavutettiin vedenjakaja, josta alkoi leppoisampi matka Ivalojokea myötävirtaan. Sitä pitkin saattoi lasketella aina Inarijärvelle asti.

Oahujoella yöpymisen jälkeen suuntasin kohti Njurkunlahtea ja Ahkun tupaa, jonne olin etukäteen lähettänyt postissa täydennyspaketin itselleni. Olin viime kesänä kävellyt hienon reitin Viipustuntureita pitkin Njurkunlahdelle, joten nyt päätin kulkea Oahujoen vartta kunnes ylitin sen sopivassa kohtaa. Maasto oli jälleen hienoa vanhaa kuivaa kangasmetsää. Välillä ilmaantui polkuja, jotka päättyivät jonkin ajan kuluttua. Oli mukavaa seurata polkuja taas vaihteeksi. En tiennyt olivatko ne porojen vai ihmisten tekemiä, mutta sillä ei ollut väliä niin kauan kuin ne menivät suunnilleen oikeaan suuntaan. Yleensä poropolutkin menevät maastossa, jossa ihmisen on helppo kävellä.

Kämmenselkä oli ainut paikka, joka altistui auringolle. Tyylikäs rusketusraita vaellussauvan hihnan kohdalla.

Tälle etapille sattui reissun ainut suuren nisäkkään kohtaaminen. Nousin ylös metsäistä rinnettä ja päästessäni harjun päälle, muutaman metrin päästä säntäsi juoksuun suuri hirvi. Se oli ilmeisesti lepäillyt siinä, eikä ollut huomannut minua ajoissa, kun nousin rinnettä sen alapuolelta. Hirvi luikki nopeasti pakoon metsän siimekseen. Patikoidessa eläinten kohtaaminen on lopulta aika harvinaista (poroja ja lintuja lukuunottamatta), sillä ne kuulevat tai haistavat tulijan jo kaukaa, ja haluavat vältellä ihmistä.

Saavutin merkityn reitin, jota kuljetaan toiseen suuntaan Joenkielinen-tunturille ja pidin taukoa reitin varrella sijaitsevassa kodassa. Juuri kun saavuin kodalle alkoi sataa. Pidin sadetta kodassa niin kauan, että se oli enää pientä tihkua ja jatkoin matkaa Njurkunlahdelle helppokulkuista merkittyä polkua pitkin. Ahkun tuvalla majoituin pieneen mökkiin, söin päivällistä ja saunoin. Täydennyspaketissa oli ilokseni viikon tarpeiksi samaa kuskussalaattia, johon olin kyllästynyt jo UKK:ssa. Päätin etten ota sitä lainkaan mukaan vaan pärjään lounaat napostelemalla ja parilla ylimääräisellä pussiruoalla.

Lemmenjoen harvassa kuivassa kangasmetsässä on ilo kävellä.

Njurkunlahti – Karigasniemi

Lemmenjoen kansallispuisto & Muotkatunturin erämaa

Aamulla Ahkun tuvan isäntä kyyditsi minut veneellä joen vastarannalle Kaapin Jounin kentälle. Tutkin kaunista pihapiiriä jonkin aikaa kunnes suuntasin Paltsavaaranojaa seuraille Paltsavaaranjärvelle. Tältä osuudelta mieleen jäivät erityisesti useat valtavat muurahaispesät vanhojen mäntyjen ympärillä. Pesät olivat suurimpia mitä olen koskaan nähnyt.

Lemmenjoella muurahaisetkin saavat rakennelle pesiään rauhassa.

Paltsavaaranjärvellä pidin pitemmän lounastauon miellyttävällä leiripaikalla. Järvellä on selvästi yövytty usein, eikä ihmekään, sillä paikka on hieno. Lounastauon jälkeen käveltyäni muutaman kilometrin huomasin, ettei minulla ollutkaan vaellussauvoja mukana. Kirosin itsekseni ja palasin takaisin etsimään niitä. Löysinkin ne onneksi leiripaikan läheisyydestä. Onneksi olin jättänyt ne tunnistettavaan paikkaan. Jos ne olisivat jääneet jonnekin satunnaiseen paikkaan poluttoman reitin varrelle, en olisi enää löytänyt niitä. Tästä eteenpäin pidin huolta siitä, että sauvat olivat aina mukana. Ne olivat varsin olennaiset, sillä telttani pystytettiin sauvan varaan.

Paltsavaaranjärvellä kelpaisi tulistella.

Etenkin Sakiaselän ja Niilovaaran välinen kaunis jokilaakso jäi mieleeni. Rannat olivat ylempänä helppokulkuista tasaista kuivaa kangasmetsää. Kauniita maisemia saattaa kohdata ihan satunnaisissa paikoissa, joita ei kartan perusteella välttämättä löydä. Leiriytyminen olisi ollut helppoa jokilaaksoon tasaisella törmäällä, mutta jatkoin kuitenkin Viinanlisäämäjarvelle asti. Järven nimi oli niin hauska, että halusin yöpyä siellä.

Kävellessä pohdiskelin huvittuneena suomen kielen vaellus-sanaa. Se on jotenkin niin grandioosi, ihan kuin kyse olisi jostain suuresta ja vaativasta pyhiinvaelluksesta. Englannin kielen hiking, backpacking ja trekking ovat arkisempia ja helpommin lähestyttäviä. Patikointi kuvaa mielestäni asiaa paremmin. Kyse on kuitenkin vain kävelystä ja tavaroiden kantamisesta pisteestä A pisteeseen B. Etenkin nykyään touhua voi harrastaa melkein kuka tahansa, koska kevytretkeilyn yleistymisen myötä kantamuksen voi kasata varsin kevyeksi. Mielestäni kevytretkeilyn hienous on siinä, että se madaltaa kynnystä lähteä luontoon, jonka seurauksena yhä useampi toivottavasti arvostaa luontoa. Mieleeni on jäänyt erityisesti eräs kirjoitus, jossa uniapneasta kärsivä henkilö ylisti kevytretkeilyä, sillä kevyt varustus mahdollisti sairauden hoitoon tarkoitetun melko painavan laitteen ottamisen mukaan metsään.

Viinanlisäämäjärven rannoilla maasto ei ollut ihan niin hyvää yöpymiseen mutta kuitenkin kohtuullista. Rannalla oli pari tulipaikkaa, joista toisella keittelin illallista. Aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta ja heijastui lammesta, joten ilta oli hyvin lämmin. Järven toisella puolella oli suomaisemaa, josta kantautui monenlaisten lintujen laulua.

Viinanlisäämäjärven ilta oli aurinkoinen ja lämmin. Aurinko heijastui järvestä täydellä voimalla.

Viinanlisäämäjärveltä lähti helppokulkuinen monkijäura, jota seurailin seuraavana päivänä ripeää tahtia aina Angelintielle asti. Tielle saavuttuani kohtasin taksikuskin, joka oli juuri hakenut Koskenniskan mökiltä kyytiläisiä. Jos olisin mennyt Inariin päin, olisin saanut kyydin, mutta se ei ollut suuntani.

Kävelin tietä pitkin kunnes käännyin Uutelaan ja sillan ylitettyäni kuljin mönkijäuraa Kurtojoelle. Olin ennakkoon huolehtinut Kurtojoen ylityksestä, sillä olin lukenut Ossi Määtän vaikeasta Kurtojoen sivuhaaran ylityksestä myöhemmin syksyltä. Seurailin mönkijäuraa joelle asti, kunnes se päättyi kartassakin näkyvän rakennuksen vastarannalle. Tässä kohdin pohjaa ei näkynyt lainkaan, mutta kenties siitä oli joku mennyt mönkijällä yli. Lähdin kävelemään jokea ylävirtaan. Joen rannassa kiemurteli pieni polku, joten joku muukin oli siis päätynyt samaan ratkaisuun. Saavuttuani kohtaan, jossa joki tekee jyrkän mutkan kohti etelää, huomasin siinä olevan nopeammin virtaavan kivikkoisen paikan, jossa vettä oli vain parikymmentä senttiä. Ylitin joen helposti ja onnittelin itseäni oivasta reittivalinnasta. Olo oli huojentunut, kun pelkäämäni vaikea ylitys ei toteutunutkaan. Yksin liikkeellä ollessa halusin ehdottomasti minimoida riskit, ja vesistönylitykset ovat niitä korkeimman riskin hetkiä teräaseiden käytön ohella.

Kurtojoen ylitys osoittautuikin helpoksi tästä kohtaa.

Kuljin Saddevarri-tuntureiden rinteitä kohti Kurtojoen tupaa. Maasto oli paikoin kivikkoista, paikoin ryteikköä. Muotkatunturin helteisinä päivinä vaikeakulkuisessa maastossa pitkiä päivämatkoja kulkiessani koin reissun henkisesti raskaimmat päivät. Rasittuneena, hikisenä, polvivaivaisena ja nälkäisenä ei-niin-esteettisessä ryteikössä tarpoessani mietin ajoittain miksi oikein olen täällä. Kävin myös mielessäni läpi elämäni viime aikaisia tapahtumia. Helteisinä päivinä minulle kehittyi myös suurehkoja rakkoja, joka oli yllättävää, sillä aiemmilla reissuilla niitä ei ollut tullut. Fiilikset vaihtelivat ääripäästä toiseen. Useimmiten kuitenkin pysähtyminen ja syöminen nostivat tunnelmia ja opinkin kuuntelemaan paremmin itseäni. Kun fiilikset alkoivat olemaan liian raskassoutuisia pidin taukoa ja nautin eväistä.

Olin ajatellut, että Kurtojoen tupa on sen verran syrjäinen, että siellä tuskin tapaisin muita, mutta yllätyksekseni tuvalla majoittuikin lisäkseni kolme henkilöä. Juttelin pitkään toisen yksin kulkevan pitkänmatkan kevytretkeilijän kanssa, joka majoittui pihalla teltassa. Hän oli matkalla Utsjoelta Pöyrisjärven erämaahan. Pääsin näkemään ensimmäistä kertaa livenä Durston X-Mid-teltan, jonka hankkimista olin itsekin pohtinut. Esittelin vastavuoroisesti omia varusteitani. Hänen esimerkistään inspiroituneena kävin myös kastautumassa viileässä Kurtojoessa. Mielialani nousi selvästi raskaan päivän jälkeen, kun sai jutella mukavia toisen retkeilijän kanssa. Tuvalla majoittui lisäksi kaksi lintulaskijaa, jotka suorittivat laskentaa öisin. He nukkuivat koko tuvallaoloaikani, mutta sain toisenkäden tietoja kevytretkeilijältä, joka oli tavannut heidät aiemmin päivällä. Päätin majoittua itse telttaan, sillä tuvassa suoritettiin turhan äänekästä nukkumista.

Kurtojoen tuvalla oli suorastaan ruuhkaa.

Kurtojoelta kävelin pitkältä tuntuvan matkan Stuorraäytsin tuvalle. Nuorttamus Gaisavarrin ja Gumpperoavvin välimaastosta löysin maasta älypuhelimen. Myöhemmin Stuorraäytsin tuvalla latasin sen akkua virtapankistani, arvasin PIN-koodin ja kävin läpi yhteystiedot. Kotiin päästyäni palautin sen ilahtuneelle omistajalle. Puhelin oli ollut maastossa useita vuosia metrien hangen alla, mutta se toimi edelleen!

Kivikaltionojan paikkeilla ohitseni liiteli yllättävän läheltä ja matalalta merikotkan näköinen suuri petolintu. Hämmennyin kun se kaarsi niin läheltä, että linnun keltainen nokka erottui selvästi. Myöhemmin luin merikotkan levittäytyneen myös Lapissa sisämaahan, joten uskoakseni tunnistin linnun oikein.

Kuossavaaran ja Bartacohkkan välinen ylänköalue oli kaunis. Ylängöllä oli kiinnostavia jyrkkiä kivimuodostelmia ja teräviä huippuja. Kävin Porttikaltion poroerotuspaikalla etsimässä siellä olevaa avointa porokämppää, mutta GPS-laitteeni koordinaatit osoittivat keskelle jokea suohon, jossa ei ollut mitään. Lisäksi erotuspaikalla oli useita kämppiä, enkä kehdannut käydä niitä kaikkia läpi. En siis löytänyt etsimääni. Tosin Kurtojoen vieraskirjassa kämpän valiteltiin olevan kamalassa kunnossa, joten ehkä en menettänyt paljoakaan. Myöhemmin kuulin, että avoin kämppä sijaitsee poroerotuspaikan “keskusaukion laidalla”.

Maasto oli paikoin sitä kuuluisaa helppokulkuista Muotkatunturin paljakkaa.

Olin suunnitellut kulkevani kohti Postipolkua ja sitä kautta Stuorraäytsin tuvalle, mutta poroerotuspaikalla laskeskelin etäisyyksiä, ja totesin läntisen reitin olevan merkittävästi lyhyempi. Toisaalta polkua pitkin olisi todennäköisesti nopeampi edetä. Kartassa lyhyempi läntinen reitti kuitenkin näytti mahdollistavan pitkälti puuttomilla alueilla kävelyn, joten valitsin sen. Reitti osoittautui aika raskaaksi ja lisäksi rakkojen teippaukset irtoilivat koko ajan kahlaamisesta ja suosta kastuneissa kengissä. Viimeiset kilometrit olivat jo ihan suorittamista ja halusin vain päästä perille Stuorraäytsin tuvalle. Tiesin viime kesän kokemusten perusteella, että tuvalla ei ole kunnollista vesipaikkaa, joten hain vedet kauempaa ja kannoin ne uupuneena tuvalle.

Stuorraäytsin tuvalla olikin yllätyksekseni kolme muuta kulkijaa. Pihalla teltassa vanhempi herrasmies ja tuvassa kaksi lintulaskijaa – kävi ilmi, että he olivat samaa porukkaa kuin Kurtojoen lintulaskijat. Heidän lisäkseen Muotkalla oli vielä kolmaskin lintulaskijaporukka, joita en tavannut. Oli kiinnostavaa kuulla miten lintulaskentoja suoritettiin. Vaatii melkoista harrastuneisuutta lähteä erämaahan useaksi päiväksi tekemään laskentoja.

Päätin pitää taukopäivän tuvalla ja parannella jalkoihini kehittyneitä rakkojani. Lisäksi koko päiväksi oli luvattu rankkasadetta. Lopulta sadetta tulikin huomattavasti ennustettua vähemmän ja tästä eteenpäin en juurikaan huomioinut sääennusteita. Ennustaminen tunturissa lienee vaikeaa. Myös vanhempi herrasmies vietti taukopäivää tuvalla ja juttelimme monta tuntia kaikenlaisista asioista. Olinkin jo kaivannut kunnon keskustelua, sillä olin ollut enimmäkseen itsekseni lyhyitä kohtaamisia lukuunottamatta.

Stuorraäytsin tuvalla kohdalle osui viileämpi sateinen päivä, joten kamiinakin pääsi käyttöön.

Taukopäivästä virkistyneenä lähdin hyvillä mielin kohti Karigasniemelle johtavaa Postipolkua. Postipolku on mielenkiintoinen nimitys, koska ainakaan Muotkan Ruoktun isännän mukaan polkua pitkin ei ole koskaan posti kulkenut. Nimi lieneekin siis Metsähallituksen brändityöryhmän ajatustyön tulos.

Oli mukava vaihteeksi seurailla polkua, joka erottui hyvin ainakin Stuorraäytsi-Karigasniemi-välillä. Maastokin oli pitkälti sitä helppokulkuista avotunturia, josta Muotkatunturi on tunnettu. Edellisen kesän reissulla olin kohdannut vain tätä helppokulkuista avomaastoa. Silloin sama polku oli näyttäytynyt minulle rumana arpena kauniissa tunturimaisemassa, mutta nyt eteläisen Muotkatunturin poluttomien ryteikköjen jälkeen polkua pitkin kävely tuntuikin miellyttävältä. Tällä reissulla opinkin arvostamaan polkuja ihan eri tavalla. Etenkin sankassa metsässä yllättäen löytyvä polku on kuin hyvä ystävä, joka ilmaantuu kävelemään vierellesi ja kertoo sinulle “katso, valitsit hyvän reitin, tästä muutkin ovat kulkeneet”.

Postipolun varrella sijaitsee suuri seitakivi. Kivelle on tuotu paljon poronluita ja -kalloja.

Tasainenlaki-tunturin paikkeilla kohtasin kaksi fatbike-maastopyöräilijää. Juttelimme hetken ja kuuntelin heidän jänniä pyöräilykokemuksiaan muilta erämaa-alueilta. Ihmettelin voiko Muotkatunturin Postipolkua tosiaan kulkea pyörällä. Heidän etenemisensä olikin ollut pitkälti pyörän työntämistä. Kokeneina kavereina varmasti selvisivät reitistä, mutta vauhdikasta eteneminen tuskin oli.

Juuri ennen reitin yhtymistä maantielle oli loppupätkä polusta romahtanut Karigasokeen. Jouduin kiipeämään jyrkkää rinnettä ylös ja alas kiertääkseni kohdan ja samalla väistelemään maahan katkottuja metallisen poroaidan kappaleita. Loppupätkä joelta Karigasniemelle oli tylsää maantietä. Vietin taukopäivän Karigasniemellä ja kävin kylän ainoassa parturissakin. Normaalisti kalju hiustyylini oli alkanut muistuttaa uhkaavasti keski-ikäisen miehen pälvikaljua. Muotkatunturin jälkeen polvi ei oikeastaan enää vaivannut ja olin siitä hyvin iloinen.

Karigasniemi – Kenesjärvi

Paistunturin erämaa & Kevon luonnonpuisto

Olin alunperin ajatellut, että liftaan Karigasniemeltä Kevon reitin alkuun, mutta matkalla olin tavannut jo pari kulkijaa, jotka olivat kävelleet Karigasniemen ja Kevon välin, joten päätin itsekin kävellä. Suuntasin hotellin takaa kohti Ailikas-tunturia kartassa näkyvää polkua pitkin. Reitti osoittautui todella soiseksi aina Ailigaksen kotalaavulle asti, mutta nousi sen jälkeen ylemmäs kuivaan maastoon. Ailikas-tunturilta eteenpäin reitti olikin merkitty maastoon puisin kepein. Maisemat olivat yllätävänkin hienoja vaikkei vielä oltukaan erämaassa. Puikkelehdin Ailikasjängän ja Biesjärven välistä poroetuspaikan poroaitojen väleistä Luomusjärven pyöräreitille. Poroerotuspaikasta tuli mieleeni lähinnä valtava jalkapallostadioni korkeine valonheitinpylväineen. En ollut tajunnut niiden voivan olla näinkin massiivisia komplekseja.

Rasva-annos Ailikas-tunturin rinteellä.

Seurasin pyöräreittiä kunnes se liittyi Luomusjärvien kohdalla Kevon reitille. Kuljin Luomusjärvien välistä hienoa kapeaa harjua Ruktajärven tuvalle. Täällä ensimmäistä kertaa sain kokea Kevon reitin valtavan suosion. Pihapiiri oli täynnä telttailijoita ja lisää saapui koko ajan. Myös Tuvassa oli yöpyjiä. Pystytin teltan pihalle ja ahdistuin itsekseni yhtäkkisestä väenpaljoudesta.

Olin ajatellut, että olisi mukavakin vaihteeksi jutella muiden retkeilijöiden kanssa. Huomasin kuitenkin nopeasti, että sosiaalisuus on erilaista suositulla merkityllä reitillä kuin poluttomassa erämaassa, jossa kahden kulkijan kohtaaminen on odottamaton ja spontaani. Kulkijat ovat saattaneet viettää useita päiviä näkemättä ketään ja juttelu toiselle ihmiselle tuntuu jo mukavalta vaihtelulta. On kiinnostavaa jakaa havaintoja, joita on tehnyt itsekseen monta päivää, sekä kuulla mistä toinen on tullut ja minne menossa, sillä poluttomassa erämaassa potentiaalisia reittejä on loputtomasti. Merkityllä reitillä kohtaaminen on jotenkin vaimeampi, eikä siinä ole samanlaista jännitettä. Kulkija kohtaa jatkuvasti toisia ihmisiä, jotka kulkevat samaa reittiä joko samaan suuntaan tai vastapäivään, joten ei ole kiinnostavaa tietää mistä he tulevat tai mihin he ovat menossa. Sosiaalisuutta on myös sen verran enemmän, että kohtaaminen ei ole erityinen.

Väentungoksesta huolimatta vaikutuin suuresti Kevon reitin maisemista. Etenkin Kevonseinän kohdalta avautuva näkymä kanjoniin on mielestäni hienoimpia Suomessa kohtaamiani. Toista samanlaista jyrkkäseinäistä ja syvää kanjonia ei Suomessa ole.

Kuvat eivät tee oikeutta Kevon kanjonin kauneudelle.

Merkitty reitti oli helppokulkuinen ja koska karttaa ja kompassia ei tarvinnut katsella huomasin eteneväni paljon nopeammin kuin olin ajatellut. Toisena päivänä kävelin suurimman osan Kevon reitistä Gamajotnsuohppasajan kotalaavulle asti. Matkalla yllätyin kanjonin pohjan havumetsistä, jotka sijaitsivat paljon varsinaista havumetsävyöhykettä pohjoisempana. Maisemalliset parhaat osuudet olivat heti reitin alkupuolella Kevonseinän paikkeilla. Reitti kulkee pitkät pätkät avotunturissa kanjonin suuntaisesti, mutta ylhäältä tunturista kanjonia ei useinkaan näe. Olisin voinut kävellä reittiä pidemmällekin mutta halusin jättää jotain seuraavalle päivällekin. Yritin nukkua kodassa mutta edelliset vierailijat olivat jostain syystä lämmittäneet kamiinan kuumaksi vaikka päivä oli lämmin. Lisäksi hyttyset vaivasivat, joten päädyin pystyttämään teltan keskiyön tienoilla kodan pihalle.

Seuraavana päivänä kuljin rivakkaa tahtia loput reitistä Kenestuvalle, josta olin matkalla varannut mökin. Aamulla mukava mökkinaapurini heitti minut Utsjoelle, jossa vietin pari päivää odotellen kaveria seuraksi Kaldoaivin etapille. Kävin pyöräilemässä fatbikella Paistunturin erämaassa, jossa kohtasin raskaita nousuja tuntureille ja nautin vauhdikkaista laskuista alas. Maisemat Norjan puolen suurtuntureille olivat kohdallaan. En ollut aikaisemmin pyöräillyt erämaassa ja tykästyin lajiin kovasti.

Taukopäivän aktivitteetti Paistunturin erämaassa.

Kenesjärvi – Näätämö

Kaldoaivin erämaa

Sain kyydin Utsjoelta takaisin Kevon parkkipaikalle, jonne kaverini saapui illalla bussilla. Vettä satoi rankasti; eniten koko reissun aikana. Lähdimme kuitenkin hyvissä tunnelmissa kohti Kaldoaivin erämaata. Nousimme Kenestuvan kohdalta ylemmäs ja seurasimme sähkölinjaa jonkin matkaa kunnes käännyimme viistosti kohti kartalla näkyvää merkitsemätöntä maastopyöräreittiä. Leiriydyimme maastopyöräreitin alkupuolelle kellon ollessa lähellä keskiyötä. Sade oli tauonnut ja hyttyset tulleet esiin. Utsjoen taukopäivien aikana hyttysten määrä oli selvästi lisääntynyt, vaikkei vielä varsinaisesta räkkäajasta voinutkaan puhua. Söimme illallisen telttoihimme sulkeutuneina ja kankaan läpi toisillemme huudellen. Harmittelin, että hyttysiä alkoi olla näin paljon juuri kun kaverini oli liittynyt seuraani.

Kaldoaivin maastopyöräreitti on helppokulkuista mönkijäuraa.

Seuraava päivä oli miellyttävän viileä ja tuulinen, eikä hyttysistä ollut tietoakaan. Kävelimme pitkän 33 kilometrin matkan enimmäkseen helppoa maastopyöräreittiä kunnes käännyimme erämaahan Adolfin kammille. Toistelin kaverilleni, että ei ole suinkaan pakko mennä kammille asti, mutta hän oli saanut päähänsä, että sinne asti mennään, kun olin siitä kerran puhunut. Kaverini oli liikkeellä raskaammalla 17,5 kilon rinkalla, mutta suoriutui pitkästä matkasta erinomaisesti.

Saavuttuamme kammin yläpuoliselle jyrkänteelle näimme, että kammin suunnalta nousi savua. Emme olleet siis yksin liikkeellä. Koputtelimme kammin oveen, mutta kukaan ei vastannut. Kurkkasimme sisään ja yksinäinen kulkija virkosi makuulaverilta. Hän toivotti meidät tervetulleeksi, mutta kammin koko oli sen verran pieni, että päätimme majoittua pihalla teltoissa. Illalla hyttyset olivat jälleen läsnä ja teimme illallisen ajaksi savuavat tulet kammin viereiselle tulipaikalle karkottaaksemme niitä.

Adolfin kammi on tunnelmallinen ja hyvässä kunnossa.

Aamulla tutkimme kammia tarkemmin. Periaatteessa kammiin mahtuu neljä yöpyjää tiiviissä tunnelmassa ja kaksi melko mukavasti. Kammista löytyi sen historiasta kertova kirjanen, jonka selailin läpi. Kirjan mukaan kammin on rakentanut läheisen Kevon tutkimusaseman henkilöstö vuonna 1969. Ikäisekseen kammi on hienossa kunnossa sisältä ja ulkoa. Sitä onkin korjattu lähivuosina ja kulkijat ovat pitäneet sen siistinä. Ilmeisesti Metsähallitus vuokraa maaplänttiä edelleen tutkimusasemalle. Kammi on hienolla paikalla vehreässä jokilaaksossa, jonka perällä on jyrkkä kallioseinämä ja korkeahko vesiputous.

Kävimme katsomassa lähemmin viereistä hienoa vesiputousta. Sää oli helteisen aurinkoinen ja kaverini yllytti käymään “suihkussa” putouksessa. Kylmästä suihkusta virkistyneinä suuntasimme Kaldoaivin suurimmalle nähtävyydelle, eli toisen maailmansodan aikaiselle Junkers-lentokoneen hylylle. Olin nähnyt hylystä kuvia, joissa se on lähes kokonaan veden alla ja yllätyin kun se olikin pitkälti kuivalla maalla. Vedet olivat selvästi matalalla. Pohdimme miten hylky oli sinne päätynyt ja mitä oli käynyt lentäjälle.

Junkersin hylky oli hyvin näkyvillä tällä kertaa.

Tarpeeksi hylkyä kuvattuamme suuntasimme kohti Skiehtsarasin kotaa. Maasto oli erittäin soista. Olisin halunnut kiertää suot mutta kaverini ehdotti, että suunnataan vaan kompassisuunnalla soiden läpi suorinta reittiä. Tämä osoittautuikin ihan hyväksi taktiikaksi, koska tällöin ei tarvinnut käyttää aikaa kartan tuijotteluun vaan etenimme kiintopisteeltä toiselle ja auringon suuntaa seuraillen. Toisaalta eteneminen suolla oli usein hidasta ja raskasta. Omalla tavallaan hieno kokemus kuitenkin. Jossain vaiheessa alkoi tuntua siltä, että ihan sama mitä eteen tulee, kävelemme vain suoraan sen läpi. Lauloimme hyväntuulisina “Leijonaa mä metsästän”-kappaleen “edessä on suo!”-osuutta uudelleen ja uudelleen.

Kaldoaivin keskiosan tasaisessa suomaisemassa ollaan todella keskellä ei mitään.

Kota oli tyhjillään. Vieraskirjaa ei ollut mutta arvelin, että siellä ei kesäaikaan juurikaan kulkijoita käy. Kota on syrjässä kesäreiteiltä keskellä erämaata mutta talvisaikaan väkeä riittänee, sillä kota on moottorikelkkareittien risteyskohdassa. Kota tarjosi miellyttävän suojan ajoittaiselta sateelta ja hyttysiltä. Nukuin sikeästi ja pitkään.

Lähdimme keskipäivän aikoihin kulkemaan kohti merkittyä Sevettijärvi-Pulmanki-reittiä. Päivä oli viileä ja tuulinen. Kahlasimme kodan viereisen joen vaivattomasti ja suuntasimme kohti Silisjokea. Olin alunperin ajatellut ylittää joen Sevettijärvi-Pulmanki-reitin kahlaamon kohdalta, koska kartalla joki näyttää kovin suurelta, mutta päätimme kuitenkin kulkea suoraan jokea kohti ja katsoa löytyisikö ylityspaikka. Sopiva kahluukohta löytyikin ja ylitimme joen melko vaivattomasti kartassa näkyvän nimettömän 204.6-järven yläpuolelta.

Kiipesimme Davit Silisvarri-tunturin huipulle hyttysvapaalle lounaalle, jonka jälkeen kuljimme koilliseen kohti Sevettijärvi-Pulmanki-reittiä. Juuri ennen reittiä hyttyset hyökkäsivät kimppuumme täydellä voimalla ja oli aika kaivaa hyttyshuppu repusta ensimmäistä kertaa tällä reissulla. Sää oli muuttunut lämpimäksi ja hikoilin pelkässä tuulitakissa ja hyttyshupussa kohti Huikkimajoen tupaa. Tuvalla taas kävi onneksi tuuli ja hengähdimme siellä hetken kunnes jatkoimme loppupätkän Rousajärven tuvalle.

Rousajärven autiotuvalla ei ollut ketään. Tupa on syrjässä Sevettijärvi-Pulmanki-reitiltä. Sen ohi kulkee Inarin polku Norjan puolelle Karlebotniin, mutta rajan ollessa suljettu koronan takia, sitäkään ei moni nyt kulkenut. Teimme pihan tulipaikalle tulet hyttysten karkottamiseksi. Poltimme heinää savun aikaan saamiseksi mutta totesimme, että savu haittaa enemmän meitä kuin hyttysiä. Vetäydyimme tuvan puolelle syömään.

Seuraava päivä oli lämmin ja täysin tuuleton. Lähdimme liikkeelle melko myöhään, koska matkaa Kallokosken puolilaavulle oli vain parikymmentä kilometriä merkittyä reittiä pitkin. Kävelimme Saamen polkua rivakkaa tahtia kohti Näätämöä, jotta hyttyset eivät pysyisi perässä. Päätimme kiivetä Villavaaran vastakkaiselle tunturille pitämään taukoa, mutta sielläkään ei tuullut lainkaan. Ilma seisoi täysin paikallaan. Kävelimme tunturin rinnettä pitkin viistosti takaisin polulle ja hienosta tunturimaisemasta inspiroituneina harjoittelimme kävellessä kurkkulaulantaa ja joikuja. Häikäistyin kaverini kurkkulaulantataidonnäytteestä.

Tunturin rinteellä voi vaikka laulaa.

Suopumavaaran laella pidimme lounastauon. Söimme hyttyshuput päässä, sillä hyttysten määrä oli varsin suuri. Sää oli kuuma ja tuuli ei käynyt ollenkaan. Uskoisin että tämä oli epämiellyttävin lounastaukoni tähän mennessä.

Saavuimme Kallokosken puolilaavulle illansuussa. Yritimme karkottaa hyttysiä laavulta löytyneillä hyttyssavuilla ja tekemällä savuavat tulet, mutta eihän se mitään auttanut. Tässä vaiheessa olin jo aika kypsä hyttysiin ja jollei kaverini olisi halunnut viettää vielä yhden yön maastossa, olisin varmasti kävellyt suoraan Näätämöön asti. Olin saanut kokea Lapin kesän ilman hyttysiä ja nämä viimeiset päivät tuntuivat vähemmän mukavilta siihen verrattuna. Onneksi ystäväni oli mukana, joten tilanteesta oli helpompi repiä huumoria.

Viimeisenä päivänä kävelimme 8 kilometriä Näätämön kylään. Majoituimme samalla viikolla uudelleen avatussa Rajamotellissa (entinen Näätämö Gateway). Söimme motellin baarissa kaksi erinomaista pizzaa per naama ja illalla saunoimme pitkään. Aamulla suuntasimme kohti etelää.

Lopuksi

Retki oli hieno kokemus ensimmäisestä yksinvaelluksesta. Ihastuin täysin toukokuun loppuun ja kesäkuun alkuun retkeilyajankohtana. Retkeilijöitä on tähän aikaan vähän liikkeellä ja jos käy onni sää voi olla todella lämmin. Kuitenkin vuodet ovat hyvin erilaisia keskenään, joten kyseiselle ajankohdalle on vaikeampi suunnitella reissua pitkälle etukäteen. Lumi- ja tulvatilanteesta johtuen matkakohdetta voi joutua vaihtamaan lyhyellä varoitusajalla. Tällä kertaa sää oli poikkeuksellisen lämmin ja sadepäiviäkin osui kohdalle vain muutama.

Pääsin myös seuraamaan kevään etenemistä tällaisella pitemmällä patikalla. Kesä tuli ryskyen Lappiin reissuni aikana. Ensimmäisinä päivinä oli vielä talvista mutta jo viikon jälkeen koivut olivat täydessä lehdessä ja sää helteinen. Luonto on tähän aikaan eloisimmillaan. Reissun loppupuolella alkoi olla jo viitteitä räkkäajasta.

Kilometrejä kertyi noin 450, joista merkittyjä reittejä oli noin 70 km, ja loput joko kartassa näkyviä maastoon merkitsemättömiä polkuja tai polutonta erämaata. Päivämatkat vaihtelivat välillä 12-33 kilometriä. Patikointipäiviä tuli yhteensä 23 ja taukopäiviä 7. Vähemmillä taukopäivillä olisi pärjännyt ja niitä olisikin tullut vähemmän, ellei polveni olisi kipeytynyt ja ellen olisi päätynyt odottelemaan kaverini saapumista Kaldoaivin osuudelle.

Kaupunkeja ja Kevon reitin ihmistungosta lukuunottamatta kohtasin erämaisemmilla osuuksilla yhteensä 18 eri seuruetta. Useimmiten kohtaamiset sattuivat tuvilla, joihin ihmiset tuppaavat keskittymään. Yksin kävellessäni kohtasin harvoin muita ihmisiä ja saattoi mennä pari päivää kohtaamatta ketään. Pisin pätkä ilman muita kulkijoita oli neljä päivää heti reissun alussa. Mielestäni kohtasin silti yllättävänkin paljon ihmisiä tällä reissulla.

Kompassin ja kartan käyttö tuli siinä määrin tutuksi, että seuraavalle reissulle uskallan kenties lähteä ilman GPS-laitetta. Kännykän GPS toimii kuitenkin varalla. Aurinkoisina päivinä avomaastossa myös oman varjon perusteella suunnistaminen tuntui kätevältä.

Ruokatäydennysten hankkiminen ja postipaketin lähettäminen onnistui melko pienellä vaivalla ja etukäteissuunnittelulla. Enimmillään kannoin viikon ruokia Kaldoaivin etapilla. Mielestäni tällainen täydennysstrategia onkin hyvä pitemmällä reissulla, ellei sitten halua eristäytyä täysin yhteiskunnasta matkan ajaksi, jolloin tulee kantaa useamman viikon ruoat.

Huomasin, että kävelynopeuteni oli aina yksin kulkiessani selvästi nopeampi kuin mitä olin ajatellut. Yksin kulkiessa kävelee varmaankin itselle optimaalista nopeutta, jolloin jaksaa hyvin ja lisäksi ilman seuraa tauot tapaavat olla lyhyempiä. Tämä johti siihen, että kannoin etenkin aluksi liikaa ruokaa mukanani. Kävelynopeutta on kuitenkin kovin vaikea arvioida etukäteen pelkän kartan perusteella, sillä maasto saattaakin olla paikoin yllättävän vaikea- tai helppokulkuista. Myös sääolosuhteet vaikuttavat etenemisnopeuteen, eikä niitä voi ennakoida. Seuraavalle reissulle teen kuitenkin selvästi nopeamman aikataulun.

Viimeistään tällä matkalla minulle selkeni kuinka soinen maa Suomi on. Suota tulee Lapissa vastaan koko ajan, eikä sitä useinkaan ole järkevä lähteä kiertämään. On mentävä läpi. Suossa eteneminen on hidasta eikä useinkaan kovin mieltä ylentävää.

Matkalla ei sattunut suurempia kommelluksia lukuunottamatta polven kipeytymistä. Reissun haasteet olivat enimmäkseen henkisiä. Yksinvaelluksessa on sekä hyviä että huonoja puolia. Miinuspuolia ovat ajoittainen yksinäisyyden tunne ja se, ettei voi jakaa hienoja kokemuksia kenenkään kanssa. Hienoa on täysi vapaus päättää aikatauluista, reiteistä ja tauoista, rikkumaton rauha yksin keskellä ei-mitään sekä voimaannuttava kokemus yksin pärjäämisestä erämaassa.

2 thoughts on “450 km vaellus Lapin erämaissa”

  1. Mieletön reissu! Upeita kuvia! Minun päässäni vaeltaminen on juurikin jotain todella mahtipontista, en itse siihen kykenisi enkä uskaltaisi. Kaikki se suunnittelu tavaroista, reiteistä ja ruuan riittävyydestä. Mitä jos tulee joku hillitön vesistö, jonka kiertäminen kestää monta päivää? Noh, ehkä tuon näkisi reittiä suunnitellessa :). Vaeltaminen tai kevytretkeily on kyllä houkutellut jo pitkään.
    Nostan hattua, upea suoritus ja upea kirjoitus!

  2. Hieno kirjoitus! Oli mahtava lukea se! Todella hyvä, että sait tehtyä tuon suunnittelemasi reissun. Mukavaa syyskautta. t. Mirjam (ps. Henna vinkasi tästä 🙂 )

Leave a Reply

Your email address will not be published.